Elämän Pelikirja -kirjamme sai URA-säätiöltä vuoden 2023 Vuoden URAteko tunnustuksen! Lue perustelut alta:

Vuoden URAteko-kunniamaininnan sai ”Elämän pelikirja -rakkaudesta urheilijoihin” -kirja, jonka tekijöinä ovat NHL- ja maajoukkuekiekkoilija Tony Salmelainen, kauppatieteiden tohtori ja urheilumarkkinoinnin konkari Arto Kuuluvainen sekä toimittaja Jukka Vuorio.

Elämän pelikirja on teos urheilu-uran päättymisen tueksi. Kirjassa kymmenen urheilijaa kertoo oman tarinansa, miten heistä tuli huippu-urheilijoita sekä miten urheilu-ura päättyi ja siirtymä urheilusta muuhun työelämään tapahtui. Kirjan tarinat tuovat arvokasta kokemusasiantuntemusta ja vertaistukea urheilu-uran siirtymävaiheeseen. Kunniamaininnan perusteluina todetaan myös, että tämä teos on yksi hieno avaus yhteiseen puheeseen, jota tarvitaan paljon lisää urheilijan ammatin arvostuksen lisäämiseksi. Kirjaa on edeltänyt Podcast-sarja, jossa on käsitelty urheilu-uraan ja uran päättämiseen liittyvää tematiikkaa pintaa syvemmältä.

Nyt 16. kerran jaettu URAteko-tunnustus myönnetään henkilölle tai taholle, joka on vuoden aikana merkittävällä ja uutta luovalla tavalla myötävaikuttanut urheilijoiden uramahdollisuuksien kehittämiseen. Tunnustuspalkinto on taidetta, ja tänä vuonna palkitut saivat taiteilija Eero Heikkisen teokset Kuuma pelaaja, Hermopeliä ja Miltä nyt tuntuu hänen urheiluaiheisesta teoskokoelmastaan.

Jos halua tilata kirjaamme, niin voit olla yhteydessä esimerkiksi Arto Kuuluvaiseen (arto.kuuluvainen@gmail.com)

Rakkaudella,

Arto

Koronaepidemia teki urheiluseurojen arjesta ennennäkemättömän haastavaa, sillä maassamme ei ole montaakaan seuraa, joilla olisi ollut merkittävää taloudellista puskuria auttamaan näin ennakoimattomien kriisien yli. Ukrainan sota kerrannaisvaikutuksineen ei varsinaisesti helpottanut seurojen arkea.
Nyt seurat tarvitsevat niin yhteisöjään kuin julkista sektoriakin mukaan talkoisiin. Yhteisöt ovatkin pääosin vastanneet huutoon. Julkisen sektorin panos taas on nostanut myös soraääniä. Niin tai näin, ilman merkittävää lisätukea kaikki urheiluseurat eivät näistä kriiseistä valitettavasti selviä. Ja jokainen kriisiin kaatuva seura taas tulee todella kalliiksi huomisen yhteiskunnalle. Miten niin? Noh…
Ensinnäkin urheiluseurojen kansanterveydellinen vaikutus on massiivinen. Vuonna 2020 julkaistu UEFA SROI-mittaus arvioi suomalaisen jalkapallon harrastamisen taloushyödyksi yhteiskunnallemme huikeat 1,25 miljardia euroa. Jalkapallon harrastajia on Suomessa arvioitu olevan reilut 500 000. Näistä noin 136 000 on rekisteröityjä jalkapalloilijoita eli he pelaavat Palloliiton alaisissa sarjoissa. Ja nyt puhutaan siis vain yhdestä urheilulajista laajassa lajikentässämme.
Toisekseen urheiluseurat luovat sekä työpaikkoja että mahdollistavat merkittäviä tulovirtoja paikallisille yrityksille. Jo pelkästään ammattivalmentajia on Suomessa noin tuhat. Suomessa järjestetään myös vuosittain käsittämättömän määrä erilaisia urheilukisoja ja -turnauksia. Lähes jokainen näistä tapahtumista tuo alueelle tulovirtaa mm. osallistumismaksuina sekä hotelli- ja ravintolatoimintojen tuottoina. Esimerkiksi Suomen suurimman juniorijalkapalloturnauksen, Helsinki Cupin, yhteydessä on arvioitu kulutettavan noin 13-15 miljoonan euron edestä erilaisia tuotteita ja palveluita. Voidaankin huoletta väittää, että urheiluseurat mahdollistavat paikallisille yrityksille taloudellisesti merkittäviä liiketoimintamahdollisuuksia. Jos seurojen määrä putoaa, myös tapahtumien määrä putoaa. Samalla vähenee urheilun mukanaan tuoma turismi sekä seurojen kotipaikkakunnilleen tuoma lisäarvo kuntamarkkinoinnin näkökulmasta.
Kolmanneksi tutkimukset ovat osoittaneet urheilun harrastamisen kehittävän runsaasti elämäntaitoja, jotka ovat siirrettävissä myös muille elämänalueille kuten työelämään tai opintoihin. Käytännössä näitä ovat mm. paineensietokyky, tavoitteellisuus, kehittyneempi itsesäätely ja sosiaaliset taidot. Mikäli seurojen määrä laskisi merkittävästi, olisi meillä vähemmän tahoja, jotka mahdollistaisivat tällaisten elämäntaitojen opettelun lapsillemme. Vieläpä suhteellisen turvallisessa ympäristössä.
Neljänneksi on syytä ymmärtää se, että huippu-urheilu luo paljon sisältöä ja merkitystä arkipäivään. Olympiakomitean tutkimusten mukaan 70 % suomalaisista kokee saavansa hyvää mieltä huippu-urheilun seuraamisesta. Tällä on arvonsa. Esimerkiksi useampi FC TPS:n kannattaja on julkisesti kiittänyt seuraa siitä, että TPS-yhteisö on auttanut heitä kamppailussa mielenterveysongelmien kanssa. Tämä on urheiluseuroille tyypillistä, sillä kaupungistumiskehitys on johtanut siihen, että yhteiskuntamme perhekeskeisyys on viime vuosikymmeninä vähentynyt. Poliittisten liikkeiden ja uskonnon menettäessä suosiotaan tarjoavat urheiluseurat kansalaisille yhteisöllisyyden tunteita. Ihmisillä, kun on edelleen sisäsyntyinen tarve kuulua johonkin yhteisöön. Heijastumia tästä näemme jokaisen urheilutapahtuman yhteydessä. Ihmiset tunnustavat seurasymboleita ja osoittavat näin kuuluvansa tiettyyn heimoon. Mikäli seuroja olisi vähemmän, myös yhteisöllisyyttä olisi vähemmän. Seuraukset tästäkin olisivat epäilemättä surulliset.
Yhteenvetona todettakoon, että meillä on valtava määrä syitä pyrkiä pitämään urheiluseuramme hengissä. Jos suinkin kykenet, niin kanna oma kortesi paikallisen seurasi tukirahastoon tai kausikorttikampanjaan. Tämä on investointi yhteiskuntamme tulevaisuuteen.

Arto Kuuluvainen
Kirjoittaja toimi COVID-19 pandemian aikaan TPS jalkapallon taustoilla.

Lähteet:
https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/jalkapallon-hyoty-suomen-yhteiskunnalle-125-miljardia-euroa-vuodessa-nain-se
https://www.olympiakomitea.fi/huippu-urheilu/huippu-urheilun-yhteiskunnallinen-perustelu/

Havahduin uran lopettamiseen liittyviin haasteisiin jo lähes vuosikymmen sitten. Tuolloin maailman parhaana salibandyn pelaajana pitämäni Mika Kohonen antoi avoimen ja rohkean haastattelun, jossa kertoi kärsivänsä masennuksesta. Tämä tapahtui juuri, kun maailman rakastetuimpiin näyttelijöihin kuulunut Robin Williams oli päätynyt lopettamaan elämänsä oman käden kautta. Syynä pidettiin tässäkin tapauksessa masennusta.

Kohosen haastattelussa erityisesti seuraava lause pysäytti allekirjoittaneen:
”Hän kertoo myös, että urheilu on ollut hänelle elämän hallitseva osa-alue ja tietous uran lähestyvästä lopusta on osaltaan vaikeuttanut tilannetta.”

Haastattelussa Kohonen myös uskoi, että huippu-urheilijat kärsivät paljon ahdistuksesta, mutta tästä ei juurikaan puhuta julkisesti. Olisiko vihdoin tullut aika puhua? Uskon ja tiedän, että jokainen, joka on vähänkin enemmän huippu-urheilijoiden kanssa tekemisissä, ja pitää silmänsä auki, havaitsee urheilijoissa uran loppumista koskevaa ahdistusta.

Huipulle tähtäävä urheilija lyö usein kaiken yhden kortin varaan. Nuoresta pitäen koko elämä rakentuu vain yhden asian ympärille. Kaikki päätökset tehdään urheilun lähtökohdista. Koulut jätetään joko kesken tai hoidetaan siinä sivussa. Karu fakta on se, että nipin napin läpimenneellä ylioppilastutkinnollakaan ei työmarkkinoilla ole kovin suurta arvoa parikymmentä vuotta myöhemmin, jos väliin jäävä periodi ei sisällä mitään muuta kuin urheilua. Kokemusta käytännön työelämästä ei usein ole käytännössä lainkaan uran loppuessa. Ei ihme, että tässä vaiheessa monella meneekin sormi suuhun.

Myös huippu-urheilijan ihmissuhteet ovat usein haastavia. Esimerkiksi jääkiekkoilija voi joutua muuttamaan vuosittain maasta toiseen hakiessaan kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten maksavaa työnantajaa. Perheen roudaaminen mukana voi olla lähes mahdotonta, eivätkä Suomeen jäävät puolisot tai tyttö-/poikaystävätkään tätä loputtomiin jaksa katsella. Lisäksi pelimatkat, peleihin valmistautuminen ja parit treenit päivään tekevät arjesta muutenkin keskiverto lapsiperheestä poikkeavan.

Erityisesti joukkueurheilun ammattilaiset elävätkin usein ikään kuin kuplassa. Ikävät käytännön asiat hoidetaan monesti heidän puolestaan, ja kun usein kaveripiirikin on samoista porukoista, niin jää maailmankatsomus turhan suppeaksi.

Mitä sitten, kun ura loppuu? Käytännön arki voi vaatia paljon totuttelua. Ei enää paistattelua mediassa tai selkään taputtelijoita kaupungin kuppiloissa. Ei enää ulkoa määrättyä arkirytmiä säännöllisine treeneineen. Samaan aikaan pitäisi sopeutua normaalin työelämän sääntöihin ja rutiineihin tai mahdollisesti opetella vaikkapa 35-vuotiaana uusi ammatti. Samaan aikaan ”normaalin” työuran tehneet kaverit ovat olleet työmarkkinoilla jo kymmenisen vuotta, ja ainakin osa on todennäköisesti edennyt jo vähintään päällikkötason tehtäviin. Uuden uran alku voi olla hämmentävä kokemus.

Miten urheilu-uran loppumisen aiheuttamaa shokkia voi lieventää?
Avaintermiksi nostaisin elämänhallintataidot. Olen keskustellut tästä aiheesta jo yli vuosikymmenen niin urheilijoiden kuin muidenkin teemaa liippaavien asiantuntijoiden kanssa. Olen päätynyt esimerkiksi seuraaviin johtopäätöksiin:
Nuoresta asti urheilijan tukiverkoston (vanhemmat, valmentajat, seurat jne.) tulisi kiinnittää tarkasti huomiota siihen, että elämän eri osa-alueet pysyvät balanssissa. Tärkeitä osa-alueita tässä kuviossa ovat lajiin liittyvien tekijöiden lisäksi ainakin koulutus sekä muut oman identiteetin rakentumisen kannalta tärkeät ”raaka-aineet”. Urheilijat pitäisi nuoresta asti opettaa ottamaan vastuuta elämästään ja ajattelemaan itsenäisesti. Tätä kautta identiteetti ei rakentuisi vain ja ainoastaan urheilusaavutusten ympärille. On tärkeää, että urheilija ymmärtää, ettei hän ole sen huonompi ihminen, vaikka pelit tai kilpailut menisivätkin pahasti penkin alle. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä? Ei todellakaan ole. Esimerkiksi Olli Jokinen nosti Elämän Pelikirja -podcastissa esiin huolensa siitä, että nuorten pelaajien identiteetti tuntuu edelleen rakentuvan liikaa sen ympärille millainen rooli sattuu kulloinkin joukkueessa olemaan.

Toki tässä vaiheessa ainakin nuorille urheilijoille on syytä painottaa, etteivät he mene lukemaan Internetin anonyymejä keskustelupalstoja. Terveisiä vain esimerkiksi Jatkoajan ja FF2:n höyrypäille, jotka hyvän matsin jälkeen nostavat urheilijan lähes jumalolennoksi, mutta jo seuraavan epäonnistumisen jälkeen pitävät samaa kaveria surkeana häviäjänä. Anonyymi nettikirjoittelija voi olla outo eläin. Tuntuu, että viimeisen vuosikymmenen aikana nettikirjoittelun sävy on mennyt (jos mahdollista) vielä entistäkin enemmän eri ääripäihin.

Opiskelun merkitystä ei voi yliarvioida
Pitkään oli hyvin yleistä, että esimerkiksi jääkiekon Liigaseurat eivät todellakaan rohkaisseet pelaajiaan opiskelemaan. Toki julkisuuteen annettiin toisenlaista kuvaa, mutta käytännössä opiskelu tehtiin usein valmennuksen toimesta mahdottomaksi, tai ainakin todella haastavaksi.

Hyvin yleistä ainakin takavuosina oli se, että nuoret urheilijat oli aivopesty toteamaan, että nyt on panostettava urheiluun ja, että opiskelut ehtii hoitaa myöhemminkin. Hävettää myöntää, että itsekin nuorena miehenä sorruin tähän ja puolustelin lähipiirini valintoja näillä väsyneillä ja kapeakatseisilla argumenteilla.

Tällainen ideologia on omiaan ruokkimaan kehitystä, jossa urheilija nähdään vain urheilijana. Ei ihmisenä, jonka elämään täytyy kuulua paljon muutakin. Pahinta on, että myös urheilija itse alkaa vetää yhtäsuuruusmerkkejä ”urheilijaminän” ja ”ihminenminän” välille. Tämä johtaa pahimmillaan siihen, että epäonnistuneen urheilusuorituksen jälkeen urheilija kokee olevansa huono ihminen. Terve ajattelumalli? Ei todellakaan.

Lajiliitoille ja pelaajayhdistyksille on annettava tunnustusta siitä, että nämä ovat reagoineet jo vuosia sitten kehittämällä yhdessä oppilaitosten kanssa urheilijoiden kohdalla joustavia koulutusmuotoja. Lisäksi Urheiluakatemiajärjestelmämme on tuonut oman mausteensa tälle sektorille. Toki myös opetusteknologian kehittyminen tarjoaa yhä joustavampia koulutusvaihtoehtoja. En myöskään malta olla tässä(kään) yhteydessä mainitsematta ihailemani jenkkien NCAA- yliopistourheilujärjestelmän tarjoamia mahdollisuuksia myös suomalaisille urheilijoille. Jos NCAA kiinnostaa, niin Elämän Pelikirja -podcastissa esimerkiksi Hameed Ahmed (squash) ja Tiina Sten avasivat jaksoissaan NCAA-urheilun arkea.

Mistä täytettä ansioluetteloon?

Olen aiemminkin ehdottanut, että seurat voisivat tarjota urheilijoilleen mahdollisuuksia kartuttaa myös joko urheilun ulkopuolista työkokemusta (yhteistyökumppaniverkoston kautta) tai sitten myyntiä ja markkinointia liippaavia työmahdollisuuksia urheilumarkkinoinnin parista (mm. seuran omat myyntitoiminnot, ottelutapahtumat jne.) Näihin olisi sitten helppo nivoa myös erilaisia koulutusmuotoja vaikkapa näyttötutkintoineen ja työharjoitteluineen. Periaatteessa tällaisten mallien rakentaminen ei vaatisi seuroiltakaan valtavia ponnistuksia. Pitkälti kyse on asennemuutoksesta, josta mallia voi ottaa vaikkapa Sveitsin urheilusta.

Mika Aaltonen on kulkenut pitkän matkan futiskentiltä akateemiseen maailmaan
Täytyy muistaa, että huippu-urheilu voi tarjota loistavat lähtökohdat urheilu-uran jälkeiselle työuralle. Jos bloggauksen alussa mainitsin nimeltä muutamia surullisempia tapauksia, niin päinvastaista esimerkkiä on tarjolla todella paljon. Esimerkiksi Micke Kontinen (tennis), Jussi Saarinen (jääkiekko), Mika Aaltonen (jalkapallo), Tiina Sten (koripallo), Riku Rahikainen (jääkiekko) ja monet muut ovat erinomaisia esimerkkejä siitä miten urheilu-uran opit auttavat tekemään uraa myös ns. perinteisemmässä työelämässä.
Mahdollisuuksiin tarttuminen vaatii kuitenkin resursseja ja kykyjä, joita kaikilta urheilijoilta ei valmiiksi löydy. Yhteiskunta ja urheilijan lähipiiri voivat osaltaan tukea urheilijoita niin, että näillä on paremmat mahdollisuudet nähdä uransa jälkeiset mahdollisuudet. Jokaiselle urheilijalle on varmasti hyödyllistä vähintäänkin vertaistuen näkökulmasta kuunnella Elämän Pelikirja -podiamme. Myös Tony Salmelainen sparraa ja auttaa varmasti mielellään urheilijoita, jotka painivat lopettamiseen ja urasiirtymään liittyvien haasteiden kanssa.

Arto Kuuluvainen
Blogiteksti perustuu Arton vuonna 2014 julkaisemaan tekstiin, jota on ajankohtaistettu tätä blogia varten.