Urheilijat, nuo aikamme gladiaattorit. Sankarit, joiden olemus huokuu voimaa ja vahvaa itseluottamusta. Mutta onko tässäkään tapauksessa kaikki sitä miltä ulospäin näyttää? Mitä tapahtuukaan samaan aikaan pinnan alla? Entäpä sitten, kun kunnian kentät ovat jääneet taakse ja ura kääntynyt iltaan? Osa urheilijoista siirtyy luontevasti työelämään, eikä koe kovinkaan kummoista krapulaa. Osa ei niinkään luontevasti. Mietitäänpä vaikkapa legendaarisia Arto Tolsaa, Jarmo Alatensiötä tai Tony Arimaa. Tai vaikkapa Matti Nykästä. Arkielämään totuttautuminen voi joskus osoittautua vaikeaksi. Niin vaikeaksi, ettei siitä omin voimin selviä. Avun pyytäminen taas voi urheilijasta tuntua hyvinkin hankalalta, sillä urheilukulttuurimme ohjaa siihen, että omaa heikkoutta oikein saisi näyttää. Lisää näkemystä aiheeseen saat kuuntelemalla Elämän Pelikirja -podcastistamme esimerkiksi Markus Kauppisen tai Tony Salmelaisen jaksot.
Havahduin uran lopettamiseen liittyviin haasteisiin jo lähes vuosikymmen sitten. Tuolloin maailman parhaana salibandyn pelaajana pitämäni Mika Kohonen antoi avoimen ja rohkean haastattelun, jossa kertoi kärsivänsä masennuksesta. Tämä tapahtui juuri, kun maailman rakastetuimpiin näyttelijöihin kuulunut Robin Williams oli päätynyt lopettamaan elämänsä oman käden kautta. Syynä pidettiin tässäkin tapauksessa masennusta.
Kohosen haastattelussa erityisesti seuraava lause pysäytti allekirjoittaneen:
”Hän kertoo myös, että urheilu on ollut hänelle elämän hallitseva osa-alue ja tietous uran lähestyvästä lopusta on osaltaan vaikeuttanut tilannetta.”
Haastattelussa Kohonen myös uskoi, että huippu-urheilijat kärsivät paljon ahdistuksesta, mutta tästä ei juurikaan puhuta julkisesti. Olisiko vihdoin tullut aika puhua? Uskon ja tiedän, että jokainen, joka on vähänkin enemmän huippu-urheilijoiden kanssa tekemisissä, ja pitää silmänsä auki, havaitsee urheilijoissa uran loppumista koskevaa ahdistusta.
Huipulle tähtäävä urheilija lyö usein kaiken yhden kortin varaan. Nuoresta pitäen koko elämä rakentuu vain yhden asian ympärille. Kaikki päätökset tehdään urheilun lähtökohdista. Koulut jätetään joko kesken tai hoidetaan siinä sivussa. Karu fakta on se, että nipin napin läpimenneellä ylioppilastutkinnollakaan ei työmarkkinoilla ole kovin suurta arvoa parikymmentä vuotta myöhemmin, jos väliin jäävä periodi ei sisällä mitään muuta kuin urheilua. Kokemusta käytännön työelämästä ei usein ole käytännössä lainkaan uran loppuessa. Ei ihme, että tässä vaiheessa monella meneekin sormi suuhun.
Myös huippu-urheilijan ihmissuhteet ovat usein haastavia. Esimerkiksi jääkiekkoilija voi joutua muuttamaan vuosittain maasta toiseen hakiessaan kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten maksavaa työnantajaa. Perheen roudaaminen mukana voi olla lähes mahdotonta, eivätkä Suomeen jäävät puolisot tai tyttö-/poikaystävätkään tätä loputtomiin jaksa katsella. Lisäksi pelimatkat, peleihin valmistautuminen ja parit treenit päivään tekevät arjesta muutenkin keskiverto lapsiperheestä poikkeavan.
Erityisesti joukkueurheilun ammattilaiset elävätkin usein ikään kuin kuplassa. Ikävät käytännön asiat hoidetaan monesti heidän puolestaan, ja kun usein kaveripiirikin on samoista porukoista, niin jää maailmankatsomus turhan suppeaksi.
Mitä sitten, kun ura loppuu? Käytännön arki voi vaatia paljon totuttelua. Ei enää paistattelua mediassa tai selkään taputtelijoita kaupungin kuppiloissa. Ei enää ulkoa määrättyä arkirytmiä säännöllisine treeneineen. Samaan aikaan pitäisi sopeutua normaalin työelämän sääntöihin ja rutiineihin tai mahdollisesti opetella vaikkapa 35-vuotiaana uusi ammatti. Samaan aikaan ”normaalin” työuran tehneet kaverit ovat olleet työmarkkinoilla jo kymmenisen vuotta, ja ainakin osa on todennäköisesti edennyt jo vähintään päällikkötason tehtäviin. Uuden uran alku voi olla hämmentävä kokemus.
Miten urheilu-uran loppumisen aiheuttamaa shokkia voi lieventää?
Avaintermiksi nostaisin elämänhallintataidot. Olen keskustellut tästä aiheesta jo yli vuosikymmenen niin urheilijoiden kuin muidenkin teemaa liippaavien asiantuntijoiden kanssa. Olen päätynyt esimerkiksi seuraaviin johtopäätöksiin:
Nuoresta asti urheilijan tukiverkoston (vanhemmat, valmentajat, seurat jne.) tulisi kiinnittää tarkasti huomiota siihen, että elämän eri osa-alueet pysyvät balanssissa. Tärkeitä osa-alueita tässä kuviossa ovat lajiin liittyvien tekijöiden lisäksi ainakin koulutus sekä muut oman identiteetin rakentumisen kannalta tärkeät ”raaka-aineet”. Urheilijat pitäisi nuoresta asti opettaa ottamaan vastuuta elämästään ja ajattelemaan itsenäisesti. Tätä kautta identiteetti ei rakentuisi vain ja ainoastaan urheilusaavutusten ympärille. On tärkeää, että urheilija ymmärtää, ettei hän ole sen huonompi ihminen, vaikka pelit tai kilpailut menisivätkin pahasti penkin alle. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä? Ei todellakaan ole. Esimerkiksi Olli Jokinen nosti Elämän Pelikirja -podcastissa esiin huolensa siitä, että nuorten pelaajien identiteetti tuntuu edelleen rakentuvan liikaa sen ympärille millainen rooli sattuu kulloinkin joukkueessa olemaan.
Toki tässä vaiheessa ainakin nuorille urheilijoille on syytä painottaa, etteivät he mene lukemaan Internetin anonyymejä keskustelupalstoja. Terveisiä vain esimerkiksi Jatkoajan ja FF2:n höyrypäille, jotka hyvän matsin jälkeen nostavat urheilijan lähes jumalolennoksi, mutta jo seuraavan epäonnistumisen jälkeen pitävät samaa kaveria surkeana häviäjänä. Anonyymi nettikirjoittelija voi olla outo eläin. Tuntuu, että viimeisen vuosikymmenen aikana nettikirjoittelun sävy on mennyt (jos mahdollista) vielä entistäkin enemmän eri ääripäihin.
Opiskelun merkitystä ei voi yliarvioida
Pitkään oli hyvin yleistä, että esimerkiksi jääkiekon Liigaseurat eivät todellakaan rohkaisseet pelaajiaan opiskelemaan. Toki julkisuuteen annettiin toisenlaista kuvaa, mutta käytännössä opiskelu tehtiin usein valmennuksen toimesta mahdottomaksi, tai ainakin todella haastavaksi.
Hyvin yleistä ainakin takavuosina oli se, että nuoret urheilijat oli aivopesty toteamaan, että nyt on panostettava urheiluun ja, että opiskelut ehtii hoitaa myöhemminkin. Hävettää myöntää, että itsekin nuorena miehenä sorruin tähän ja puolustelin lähipiirini valintoja näillä väsyneillä ja kapeakatseisilla argumenteilla.
Tällainen ideologia on omiaan ruokkimaan kehitystä, jossa urheilija nähdään vain urheilijana. Ei ihmisenä, jonka elämään täytyy kuulua paljon muutakin. Pahinta on, että myös urheilija itse alkaa vetää yhtäsuuruusmerkkejä ”urheilijaminän” ja ”ihminenminän” välille. Tämä johtaa pahimmillaan siihen, että epäonnistuneen urheilusuorituksen jälkeen urheilija kokee olevansa huono ihminen. Terve ajattelumalli? Ei todellakaan.
Lajiliitoille ja pelaajayhdistyksille on annettava tunnustusta siitä, että nämä ovat reagoineet jo vuosia sitten kehittämällä yhdessä oppilaitosten kanssa urheilijoiden kohdalla joustavia koulutusmuotoja. Lisäksi Urheiluakatemiajärjestelmämme on tuonut oman mausteensa tälle sektorille. Toki myös opetusteknologian kehittyminen tarjoaa yhä joustavampia koulutusvaihtoehtoja. En myöskään malta olla tässä(kään) yhteydessä mainitsematta ihailemani jenkkien NCAA- yliopistourheilujärjestelmän tarjoamia mahdollisuuksia myös suomalaisille urheilijoille. Jos NCAA kiinnostaa, niin Elämän Pelikirja -podcastissa esimerkiksi Hameed Ahmed (squash) ja Tiina Sten avasivat jaksoissaan NCAA-urheilun arkea.
Mistä täytettä ansioluetteloon?
Olen aiemminkin ehdottanut, että seurat voisivat tarjota urheilijoilleen mahdollisuuksia kartuttaa myös joko urheilun ulkopuolista työkokemusta (yhteistyökumppaniverkoston kautta) tai sitten myyntiä ja markkinointia liippaavia työmahdollisuuksia urheilumarkkinoinnin parista (mm. seuran omat myyntitoiminnot, ottelutapahtumat jne.) Näihin olisi sitten helppo nivoa myös erilaisia koulutusmuotoja vaikkapa näyttötutkintoineen ja työharjoitteluineen. Periaatteessa tällaisten mallien rakentaminen ei vaatisi seuroiltakaan valtavia ponnistuksia. Pitkälti kyse on asennemuutoksesta, josta mallia voi ottaa vaikkapa Sveitsin urheilusta.
Mika Aaltonen on kulkenut pitkän matkan futiskentiltä akateemiseen maailmaan
Täytyy muistaa, että huippu-urheilu voi tarjota loistavat lähtökohdat urheilu-uran jälkeiselle työuralle. Jos bloggauksen alussa mainitsin nimeltä muutamia surullisempia tapauksia, niin päinvastaista esimerkkiä on tarjolla todella paljon. Esimerkiksi Micke Kontinen (tennis), Jussi Saarinen (jääkiekko), Mika Aaltonen (jalkapallo), Tiina Sten (koripallo), Riku Rahikainen (jääkiekko) ja monet muut ovat erinomaisia esimerkkejä siitä miten urheilu-uran opit auttavat tekemään uraa myös ns. perinteisemmässä työelämässä.
Mahdollisuuksiin tarttuminen vaatii kuitenkin resursseja ja kykyjä, joita kaikilta urheilijoilta ei valmiiksi löydy. Yhteiskunta ja urheilijan lähipiiri voivat osaltaan tukea urheilijoita niin, että näillä on paremmat mahdollisuudet nähdä uransa jälkeiset mahdollisuudet. Jokaiselle urheilijalle on varmasti hyödyllistä vähintäänkin vertaistuen näkökulmasta kuunnella Elämän Pelikirja -podiamme. Myös Tony Salmelainen sparraa ja auttaa varmasti mielellään urheilijoita, jotka painivat lopettamiseen ja urasiirtymään liittyvien haasteiden kanssa.
Arto Kuuluvainen
Blogiteksti perustuu Arton vuonna 2014 julkaisemaan tekstiin, jota on ajankohtaistettu tätä blogia varten.